© Timo Lepistö
15.4.2003
Tämä esseen tavoitteita oli
selvittää mm. seuraavia kysymyksiä:
Ensinnäkin, millainen on judon
filosofinen tausta ja sen syntyajankohdan yhteiskunnallinen ja aatehistoriallinen kehys ?
Miten judon henkinen perusta voidaan positioida tässä aatehistoriallisessa kentässä
(mm. onko judolla jotain tekemistä uskonnon kanssa) ?
Toisekseen hahmotellaan
perustavanlaatuista kysymystä siitä, miten judon olemusta laajan, sekä fyysisen että
henkisen ulottuvuuden sisältävänä kokonaisuutena voidaan loogisesti jäsennellä.
Lopuksi edetään konkreettisiin
harjoittelumuotojen sisältöjä koskeviin kysymyksiin (mm. mitä aiemmin hahmoteltu
filosofinen ja periaatteellinen tausta merkitsee judon harjoittelussa) ja esitetään
käsitys judon pääasiallisten harjoittelumuotojen suhteesta toisiinsa.
Judon olemuksessa ja henkisissä
juurissa on jälkensä sekä taolaisista, zen-buddhalaisista että, ehkä hieman
yllättäen, myös länsimaisista vaikutteista.
Ajallisesti vanhimpia piirteitä voi
tunnistaa taolaisesta filosofiasta ja esi-konfutsealaisista filosofeista - siis Kiinan
vanhojen kuningaskuntien ajoilta. Mainittakoon mystinen ja monin osin henkilöltään
hämärän peittoon jäävä Lao-Tse, joka eli n. 600 ekr ja kirjoitti mm. kaksi idän
kamppailulajien (yleisesti budon) juurien ymmärtämisessä hyödyllistä teosta: "The Art of War"
ja "Tao Te Ching".
Näistä kirjoituksista voimme jo löytää ilmaisun ”Tao”, joka on perustana myöhemmälle
moderneissa kamppailulajeissa esiintyvälle harjoittelua ja totaalista tavoitteelle
omistautumista kuvaavalle ”Do” :lle
(”tie, metodi”). Esimerkiksi: Judo, Karate-Do, Aikido, Kendo.
Mielenkiintoista on, että olevaisen ja asioiden ymmärtämisessä taolaisuus antoi suuren merkityksen puhtaalle kokemukselle - kirjanoppineisuuden, teorian ja diskurssin sijasta.
Zen
Usein jonkinlaiseksi judon
taustafilosofiaksi katsotun ”Zen”
-filosofian alkuperää voidaan pitää yhtä lailla taolaisena kuin buddhalaisenakin.
Japanissa, jossa nimenomaan zen –buddhalaisuudella tuli sittemmin olemaan suuri
merkitys, zeniä voi pitää yhtenä japanilaisen yhteiskunnan keskeisenä rakenteena jo
1100 –luvulta lähtien.
Zen on osa buddhalaisuutta ja se
voidaan kuvata ikään kuin käytännön filosofis-psykologisena lähestymisenä elämän
kysymyksiin. Näin määriteltynä emme siis puhu zenistä tiukasti uskonnonfilosofiana
saati sitten buddhalaisuuteen ankkuroituneena uskontona.
Zen –buddhalaisuus perustuu kokemukseen, jota on kehitetty useiden vuosisatojen aikana. Kun zen-buddhalaisuudessa puhutaan ihmisestä ja ihmisen mielestä, ne on ymmärrettävä kokonaisuutena joka käsittää sekä ihmiskehon että älyn ja tunteet: näitä ei buddhalaisen käsityksen mukaan voida erottaa toisistaan.
Käytännöllisesti katsoen Zenin
määrittelyn kolme perustaa ovat:
- Zazenin *) harjoittaminen
- Asioiden ja itsen oikean, perimmäisen luonteen löytäminen, ja
- Asioiden ja itsen perimmäisen luonteen konkretisoiminen ja elävöittäminen jokapäiväisessä elämässä
Zen- harjoituksessa vetäydytään
ulkopuolisen maailman hälystä ja suuntaudutaan mainittuun itsen ja asioiden perimmäisen
luonteen löytämiseen.
*) Zazen tarkoittaa harjoitusta,
joka tehdään istuma-asennossa (toinen tunnettu metodi perustuu ns. koanien kautta
tapahtuvaan oppimiseen).
Zenissä käännytään
ulkopuolisesta sisäpuoliseen. Paneutumatta tässä yhteydessä tarkemmin zeniin ja
elämän kysymysten ja päämäärien ymmärtämiseen (mitä ovat ”onnellisuus”,
”oikea aika”, ”elämän päämäärä”
– ja ”valaistumisen tilan saavuttaminen”), voidaan nostaa esiin eräs
aiheen kannalta mielenkiintoinen seikka, nimittäin yksilön ja yhteisön välinen suhde.
Zeniläisessä ajattelussa asioiden ja olotilojen paremman ymmärtämisen ja valaistumisen
saavuttamisen jälkeen seuraa kytkös (takaisin) yhteiskuntaan: yksilö palaa palvelemaan yhteisöä
ja yhteiskuntaa saavuttamansa ymmärryksen ja osaamisen kanssa.
Zenistä suoraan johtuu pyrkimys olennaisen
löytämiseen: tietoisen minän hallitsemien täydellistymistä haittaavien tekijöiden
tunnistaminen sekä sen jälkeen pyrkimys niiden poistamiseen. Tällaisia tekijöitä ovat
näyttämisen tai pätemisen halu, ihailun etsiminen, ulkoinen maine, pelko.
Nykymuotoisen judon perustaja,
professori Jigoro Kano (1860- 1938) oli laajasti oppinut, eikä millään tavoin
ankkuroitunut zen-buddhalaisuuteen tai mihinkään muuhunkaan aatesuuntaukseen. Olennaista
on kuitenkin huomata, että tuon ajan japanilaisessa yhteiskunnassa zen oli
implisiittisesti läsnä lähes kaikessa. Kanon ajattelua määriteltäessä voidaan
todeta, että hän oli pikemminkin eräänlainen uus-konfutsealainen, jonka ajattelu oli
hyvin harmoniassa zenin kanssa.
Yhteiskunnallisesti merkittävä
tekijä tuohon aikaan oli, että elettiin Meiji –restauraation aikaa. Maata haluttiin modernisoida (erityisesti
Keisarillinen edikti vuodelta 1868), avautua tutkimaan lännen ajattelua ja yhteiskuntaa,
mm. sen demokratiateorioita sekä katsoa kriittisesti monia japanilaisen yhteiskunnan
perinteitä ja instituutioita, mukaan lukien militarismi, arvostukseltaan laskenut
ju-jutsun ja yleensäkin taistelulajien perinne, joihin liittyviä piirteitä pidettiin
laajalti brutaaleina.
Kano eli tätä aikaa luontevasti:
hän oli kasvanut länsimaailmaan myönteisessä suhtautuvassa ympäristössä ja, samaan
aikaan kun hän oli Meiji-eliitin oppinut jäsen, hän perehtyi syvällisesti erityisesti
brittiläiseen yhteiskunta- ja talouspolitiikkaan ja filosofiaan. Kun hän myöhemmin
puhui ”maksimaalisen tehon ja minimaalisen ponnistuksen” periaatteestaan, hän aivan ilmeisesti sovelsi
myös John Stuart Millin utilitarismia oman aikansa ja yhteiskuntansa vallitsevaan
filosofiaan.
Judon kehittymisen kannalta
tärkeää oli, että Meiji-kauden ilmapiirissä Kano näki ju-jutsun, ja laajemminkin
kamppailulajien rappioituvan kehitystrendin ja ymmärsi hyvin tämän kehityksen taustalla
olleet syyt. Tässä yhteydessä hän pohti myös laajasti moderneja liikunnasta ja
urheilusta esitettyjä teorioita. Kestävän perustan ajatuksilleen hän löysi
yhtäältä vanhojen taolaisten ja konfutsealaisten ajatusten sekä toisaalta tuon ajan
filosofisen zenin mutta siis myös länsimaisen vaikutuksen pohjalta - judo tuli toimimaan konkreettisena siltana
näiden maailmojen välillä.
Kano itse oli perehtynyt erityisesti
x ja y ryu –koulujen opetukseen. Kaiken kaikkiaan Kano siirsi kehittämäänsä
”Kodokan Judo”
–järjestelmäänsä parhaat ja toimivimmat osat satojen eri ju-jutsu- koulujen
perinteestä, poisti vaarallisina pitämiään tekniikoita, kehitti uusia ja systematisoi tekniikat.
Vaikka Kano pyrki säilyttämään
keskiaikaisen Japanin kamppailu- ja samurai- perinteen kunniakkaita perinteitä, hän
näki yhtä selkeästi, että eräät perinteen piirteet oli ehdottomasti hylättävä.
Esimerkkejä näistä olivat kuolemaan johtaneiden kamppailujen selkeästi toista
vahingoittavat tekniikat tai samurai -perinteen ideaali,
jossa miekkataistelu voitetaan yhdellä täydellisen hallitulla viillolla.
Vanhan perinteen ”sudden death” tai ”Shobu”
-perinteen sijasta Kano painotti sääntöjen
puitteissa käytäviä judokilpailuja (shiai). Tärkeä
seikka oli, että tällaiselle ajattelulle perustunutta uutta lajia, Kodokan- judoa, oli
mahdollista harjoitella maksimaalisella intensiteeetillä ilman olennaista
loukkaantumisvaaraa.
Kano loi edellä sivuttujen vaikutteiden pohjalta vähitellen Kodokan -judon perustaksi kestävän elämänfilosofian ja ajattelukäytännön. Tämän käytännöllisiä seurauksia oli mm. ”urheilu” –käsitteen vallankumouksellinen esiinmarssi japanilaisessa yhteiskunnassa. Judossa yhdistyi näin yhtäältä syvällisesti japanilaisia perinteitä ja ajattelua ja toisaalta länsimaisia, moderneja käsityksiä urheilusta.
Teknisesti ottaen judo on
perustavanlaatuisella tavalla kokemusperäistä liikkeen lakien oppimista. Judotekniikat on ensin opittava tietoisella
tasolla, jonka jälkeen nämä taidot voivat vasta alkaa syventyä. Niin kuin edellä
todettiin, vaikka Kanon ajattelusta ja judon syntyhistoriasta ei pidäkään päätellä
että judo olisi aktiivisesti perustettu nimenomaan zen –säännöille, se muodostaa
juuri tämän filosofian mukaisen harmonisen kokonaisuuden – ja ilmaisee hyvin
läpikäyvästi ja fundamentaalisella tavalla zen- ajattelua.
Yleisesti ottaen, judo sisältää
monipuolisen fyysisen harjaantumisen kannalta suotuisia
liikkeitä ja liikesarjoja, joita harvoin esiintyy jokapäiväisessä elämässä. On
sanottu, että zen ja judo ovat yhdessä suorin ja lyhin (kokemukseen perustuva) tie
pureutua olennaiseen. Zeniläisessä mielessä perimmäinen olennaisen kokemus voi ilmetä
juuri vapauden tilassa, ei tiukasti ennalta määrätyssä liikkeiden hierarkkisessa
muodossa.
Judon muotoutumiseen ja olemukseen
vaikutti merkittävästi Kanon laaja-alainen ajatteluperinteiden tuntemus ja avoin
suhtautuminen sekä vanhoihin että judon syntyaikojen filosofisiin virtauksiin. Taisen
Deshimaru, tunnettu uuden ajan zen –filosofian mestari, on toistuvasti viitannut
judoon oman harjoittelunsa ja oppimisensa perustana sekä tienä ymmärtää zeniä.
Voidaan sanoa, että Kanon omaksuma
käsitys “budosta” jopa edellytti “ran”-
käsitteen kehittämistä. Sen perustavanlaatuinen, kiteytetty merkitys on vapaus;
kaaos, vapaa liike. Tästä käsitteestä johdettu judon randori –harjoittelu on judon keskeisen
tärkeä harjoitusmuoto. Vapaan harjoittelun tärkeän merkityksen ja harjoitteluun
kuuluvan taistelumahdollisuuden on usein todettu kaikkein eniten erottavan judoa muista
kamppailulajeista.
Muodon ja vapauden merkityksestä ja
jommankumman mahdollisesta ensisijaisuudesta judoharjoittelussa on esitetty useita,
täysin vastakkaisiakin käsityksiä. Kanon ajatuksista voi joka tapauksessa perustellusti
saada tukea ajatukselle, jonka mukaan ran, eikä
kata, muotoon sidottu harjoittelu, olisi se
perimmäinen, kokemukseen zeniläisessä mielessä liittyvä olemus, johon judoharjoittelu
yhtäältä tähtää ja johon se toisaalta on tie.
Edellä todetun mukaan vapaus, eikä
hierarkkinen muoto, olisi siis keskeinen osa judon perimmäistä olemusta.
Käsitteestä ”ju” saa tälle tukea:
eli joustaa, antaa periksi, liikkua, vapaasti muuttaa positiotaan, reagoida. On
huomautettu että judo on “ju do”
– ei “kata –do”.
Urheilumaisesti sääntöjen mukaan
harjoitettava judo mahdollisti nopean tilannepäättelyn, ja tähän liittyvän
riskinoton, tavoitteeseen pääsemiseksi. Itse asiassa myöhemmin käyttöön tullut
”ippon” –voitto kamppailussa ei
Kanon aikana ollutkaan käytäntönä, vaan kamppailut ratkaistiin pienempiä pisteitä
laskien (tämä muutettiin myöhemmin, osaksi mm. esiinnousseen samurai –perinteen
ihailun takia).
Toisin kuin usein esim. Aikidossa ja
Kendossa, judoteksteissä ei juurikaan expressis verbis viitata (japanilaiseen)
käsitteeseen ”ki ” (”kiai” ), joka voidaan kääntää
”elämänvoimaksi”. Tämä erottaa judon mielenkiintoisella tavalla monista
muista kamppailulajiperinteistä. Esim. Aikidossa tällä käsitteellä on yhteytensä
vuosituhantiseen uskonnolliseen perinteeseen, Omote,
kun taas judon perusta on siis tässä mielessä filosofinen (ateistinen). Kanon tulkinta
heijasteli enemmän klassista taolaista lähestymistapaa, jossa tavoitteeseen pääseminen
ja tarvittavien keinojen ymmärtäminen perustuu ratkaisevasti oikean kokemuksen
hankkimiseen: judoka harjoittelee (empiirisesti) kehittääkseen ki :tä. Vastaavasti, kokeneet judo-opettajat eivät juuri pane painoa teoriasta
luennoimiselle: aitoa edistymistä ei voi opettaa teoriassa, se syntyy vain
harjoittelemalla.
Vaikka judo on urheilua, voidaan sanoa, että kaikista urheilulajeista juuri se edelleen aidosti heijastelee samurai –perinnettä, jossa yksikin virhe voi merkitä ”kuolemaa”.
Edellä todettujen filosofisten
vaikutteiden ja periaatteiden pohjalta Kano loi judon kolme pääperiaatetta, jotka ovat
joustamisen, maksimaalisen tehon ja yhteisen hyvän periaate. Näillä on kaikilla sekä judon harjoitteluun
että sosiaaliseen yhteyteen laajemmin soveltuva ulottuvuutensa.
Kuten edellä todettiin, ”ju” viittaa joustamiseen, fleksibiliteettiin. On huomattava, että tämä ei tarkoita rajoittumista ”periksiantamiseen” - tai, vielä vähemmän, pelkkään ”pehmeyteen".
Laajasti ottaen voidaan ajatella, että tässä periaatteessa on kysymys siitä, että hyväksytään asiaintilojen annettuja lähtökohtia, joita ei voida muuttaa tai joiden muuttamisyritys johtaisi tai saattaisi todennäköisesti johtaa negatiivisiin seurauksiin. Tai jos muuttamis- tai vastustamisyritykseen ryhdyttäisiinkin, se vaatisi kohtuuttoman suuren ponnistuksen jotta sillä olisi toivottua vaikutusta.
Tämän ajattelun mukaisesti asiat otetaan niin kuin ne ovat – todetaan ja tunnustetaan asiaintilan perimmäinen luonne. Judo perustuu joustamiseen, ei-pakottamiseen, siihen että lähtökohdaksi otetaan se mikä väistämättä, luonnollisesti jo on olemassa tai tapahtumassa. Omalla voiman käytöllä ei vastusteta toisen voimaa, vaan päinvastoin: se otetaan lähtökohdaksi ja kanavoidaan ja hyödynnetään oman toiminnan tarkoitukseen.
Joustaminen on judon keskeinen toiminnallinen periaate. Tunnettu esimerkki on puu, joka taipuu tuulen suuren paineen alla: kova, taipumaton esine ei kestäisi vaan katkeaisi, kun taas joustava puu kuten paju kestää ja palautuu tuulen voiman mentyä ennalleen.
Periaate on yhtä toimiva sosiaalisessa kuin fyysisessäkin kontekstissa. Usein saadaan parempi lopputulos, jos esim. ihmisen kiihtymys koetun vääryyden hetkellä ensin otetaan vastaan ja hyväksytään – ja vasta sen jälkeen koetetaan (yhdessä) suunnata tätä henkistä energiaa ja löytää tilanteeseen sopivia ratkaisuja.
Maksimaalisen tehon periaatteen mukaan tehokkain tie tavoitteen saavuttamiseksi on suunnata (kaikki tai määrältään tarpeellinen) sekä henkinen että fyysinen energia tuohon samaan tavoitteeseen pyrkimiseen.
Judoa voidaan myös yleisesti kuvata metodina tai toimintatapana, jolla pyritään löytämään tehokkain tapa käyttää sekä henkistä että fyysistä energiaa. Tämä ajattelu on ollut niin leimallisesti läsnä taolaisessa ja myöhemmin zeniläisessä filosofiassa, että myöhemmät zen- mestarit ovat tunteneet välitöntä mieltymystä myös judon fyysiseen harjoitteluun.
Esimerkiksi kohdattaessa hyökkäyksen muodossa tuleva liike-energia voidaan siirtyä syrjään, väistää, ja sen jälkeen suunnata liikkeeseen oma tavoite sekä sen saavuttamiseksi tarpeellinen määrä voimaa.
Tämän periaatteen joskus hieman harhaanjohtavastikin suomennetuilla tulkinnoilla tarkoitetaan itse asiassa optimaalisen voiman käytön periaatetta: käytetään enintään se määrä voimaa tai ponnistusta joka tarvitaan halutun lopputuloksen aikaansaamiseksi. Voimme siis loogisesti puhua esim. optimaalisesta voimasta ja maksimaalisesta tehosta.
Taitavalle judolle on tunnusomaista
keskittyminen, energian käytön kontrollointi ja hallittu suuntaaminen sekä liikkeiden ekonomisuus:
ei tehdä turhia asioita jos päämäärä voidaan saavuttaa vähemmällä energialla
– tai toisaalta, jos voiman käyttö tai liikkuminen ei edistä mitään selkeästi
tavoiteltavaa päämäärää. Kun taas päämäärä on selvä, pyritään
salamannopeaan, räjähtävään energian vapauttamiseen.
Zazen- metodista judossa on mukana keskittymis- ja syventymistuokiot, usein sekä harjoituksen alussa että varsinkin lopussa. Tähän liittyy aloitus- ja lopetuskehoitteet (mokuso - yame - rei).
Jigoro Kano oli kasvatustieteen professori ja antoi merkittävän panoksen myös yleensä kasvatustieteen ja japanilaisen koulumaailman sekä laajemminkin kansainvälisen kasvatusajattelun kehittämiseen. Kanon lähtökohta poikkesi ratkaisevasti vanhasta japanilaisesta perinteestä jossa koulutuksen keskeisiä sisältöjä oli kontrolli, itsenäisen oppimisen ja löytämisen sijaan. Kano matkusti ja tutustui länsimaiseen demokratia- ja etiikka-ajatteluun ja toi näistä merkittäviä impulsseja mukanaan Japaniin. Nämä seikat olivat taustana judon kolmannen periaatteen synnylle, joka ajallisesti kypsyi pidemmän ajan kuluessa 1900- luvun alkupuolella.
Judoharjoittelussa yhteisen hyvän periaate on keskeisellä sijalla. Judossa on kysymys sekä kasvamisesta judossa että ihmisenä - jotka ovat itse asiassa sama asia. Dojolla opittu sopii suoraan kaikkeen ihmisyhteisönä elämiseen. Verrattuna moniin muihin lajeihin, judossa korostuu toisen kunnioitus ja se että ihmiset oppivat toisiltaan. Harjoittelussa huolellisesti tehdyt kumarrukset ovat osoitus tästä kunnioituksesta toista kohtaan sekä lupaus olla vahingoittamatta toista. Riippumatta judokan edistymisestä, asenne on aina se, että kaikki voivat oppia toisiltaan. Jos edistymissä on suuria eroja, oppimistilanteeseen asennoidutaan ottamalla tämä huomioon.
Kano katsoi, että laajemminkin, ihmiselämän ja yksilön yhteisön jäsenenä tavoitteena pitää olla yhteisen hyvän edistäminen - eettinen hyvä kansalainen. Tällä on ilmeinen yhteytensä zeniläiseen ajatteluun. Yhteisen hyvän periaate kiteyttää judoon sisäänrakennetun pyrkimyksen kehittymiseen sekä eettiseen ja henkiseen kasvuun. Kuten edellä viitattiin, judo voidaan selkeästi nähdä myös metodina tämän henkisen kasvun ja kypsymisen aikaansaamiseksi.
Mielenkiintoinen yhteys voidaan nähdä myös länsimaiseen utilitaristiseen etiikkaan. Judossa on selkeät dojo- säännöt ja sensei- johtoisuus oppimisessa, mutta keskeisiin lähtökohtiin kuuluu myös näkökanta jonka mukaan jokainen jakaa osaamistaan muille. Mitä enemmän on osaamista ympärillä, sitä paremmin kaikkien taidot kehittyvät. Paitsi oppilaat, myös opettaja hyötyy laajan kompetessiyhteisön syntymisestä. Toisin kuin monissa lajeissa, harjoittelu on myös kaikilla maailman dojoilla avointa, kunhan ensimmäinen vyöarvo on suoritettu.
Judon pääasialliset harjoittelumuodot voidaan jakaa kahteen osaan, kataan ja randoriin. Kummallakin on tärkeä roolinsa judokan kehittymisessä. Seuraavassa esitetään kummastakin harjoittelumuodosta eräitä päähuomioita, lähinnä edellä esitetyn pohjalta ja menemättä tarkemmin esim. eri katojen sisältöihin ja suorittamiseen.
Yleisesti määritellen Kata on muotoon sidottua, ennalta määrättyjen liikesarjojen mukaan suoritettavaa tekniikoiden harjoittelua. Kata voidaan nähdä siltana erityisesti judon toiminnallisten periaatteitten, joustavuuden ja maksimaalisen tehon periaatteen, täydellisen huomioonottamisen ja nimenomaan fyysisen harjoituksen välillä.
Eräänä kata- harjoittelun tärkeänä piirteenä Kano tähdensi sen merkitystä yksilön fyysiseen kehitykseen liittyvänä kasvatuksellisena tekijänä. Tässä mielessä kata-tekniikoiden ja liikesarjojen harjoittelu myös täydensi ja tasapainotti judoharjoittelua.
Jotta kata on puhdasta ja oikeaa (totta), sen on perustuttava täydelliseen ymmärrykseen siihen kuluvien liikkeiden, statiikan ja dynamiikan luonteesta.
Kata perustuu näin ollen empiirisesti todennettavissa oleville luonnonlaeille ja säännöille, kuten tasapainon, liikkeen, suhteellisen aseman (positio), ja energian (voiman) keskittämisen periaatteille. Tässä mielessä kataa voidaan pitää objektiivisesti ajatellen ”totuutena”. Tämä totuus voidaan oppia (”löytää”) empiirisellä harjoittelulla. Jokaisen judokan ”käsiala” voi tässä olla erilainen, mutta totuutta ei voi muuttaa; sen ohi voi kulkea, sen voi unohtaa – tai hyväksyä ja soveltaa. Kata- harjoitteluksi voidaan ymmärtää myös yllä kuvattua harjoittelua ilman kata-esityksiin liittyviä muotoseikkoja.
Nimenomaan kata-esitysten luonne on aikojen kuluessa nähty eri tavoin. Perusteltu lähtökohta, joka saa myös tukea Kanon varhaisista ajatuksista, on katan luonne taistelu- ja vuorovaikutusprosessina, joskin se eri katoissa vaihtelee paljonkin. Erityisesti Nage-no-katassa on tämän mukaan kysymys kamppailusta, siitä että kohdataan vastustaja, kontrolloidaan tämän hyökkäyksiä, hyödynnetään tämän liike-energia ja käännetään se palvelemaan omaa tarkoitusperää. On esitetty erilaisia teorioita siitä, missä määrin myös torin päätöksenteko ja rooli tekniikoiden suorittajana on aktiivinen. Mm. päätöksenteossa ja aloitteellisuudessa on erotettu eri ajallisia ja aktiivisuuteen liittyviä asteita, joissakin tilanteissa tori ennakoi uken liikkeitä jne. Yhtäkaikki, johdonmukainen ja luonteva lähtökohta ymmärtää kataa on mieltää se taisteluna, jossa kysymys on aina katan suorittajan, torin reaktiosta vastustajan, uken, toimintaan.
Esityksenä kata on myös kuvaus edistymisestä, jossa tori on kuvaannollisesti aina askeleen edellä ukea. Uke muuttaa katan edetessä tapojaan hyökätä kohdattuaan edellisillä kerroilla torin tietyn tekniikan, mutta kohtaa aina uuden tavan jolla tori ottaa vastaan hyökkäyksen. Katan esteettisiin arvoihin kuuluvat esityksen johdonmukaisuus, teho ja kauneus.
Kanolla oli mielessään yksityiskohtaisia suunnitelmia laatiessaan Kodokan -katoja. Tavoitteena oli saada katoissa kuvattujen tekniikoiden kautta mahdollisimman pitkälle viety kattavuus ja balanssi kaikkien tekniikoiden kesken. Mitä lopulta päätyi katoihin, oli kuitenkin aivan ilmeisesti useiden kompromissien tulos.
Teknisesti Kodokan judon ja katojen perusta on ju jutsu –koulukuntien katoissa. Useimmat Kanon sovelluksista ovat peräisin Tenjin-shin´yo Ryu ja Kito Ryu –koulukunnista.
Kun tähdätään monipuolisesti vapaassa harjoittelussa sovellettavien judotekniikoiden kehittämiseen, erityisesti Nage no Kata ja Katame no Kata ovat keskeisiä katoja (vrt. ”randori no kata”).
Keskeisiä katoja: Nage no kata, Katame no kata, Kime no kata, Itsutsu no kata, Ju no kata.
”Randorin” - merkitys on edellä viitatuin täsmennyksin käännettävissä ”vapaaksi harjoitteluksi".
Judon randori-harjoittelussa intensiteetti voi vaihdella suuresti. Se voi olla yhtäältä lähellä vapaasti yaku soku geiko – tyyppisesti tehtävää tekniikoiden sovellus- ja heittoharjoittelua tai, toisaalta, shiai –tyyppisesti käytävää kilpailua. Urheiluterminologialla ilmaisten, harjoitus voi olla rauhalliseen tahtiin tehtävää aerobista harjoittelua tai kaikella teholla tehtävää anaerobista harjoitusta.
Randori- harjoittelussa lähestytään sitä olennaista judon olemuksen kuuluvaa ydintä, joka pohjautuu edellä esitettyyn ran –käsitteeseen. Yhteistä kaikelle randori-harjoittelulle on seuraavat seikat:
- vapaa liikkuminen
- tekniikoiden vapaa soveltaminen
- torin ja uken roolit vaihtelevat tilanteen mukaan
- judon periaatteiden vapaa soveltaminen
- oman judotyylin kehittäminen
- oivalluksen ja intuition kehittäminen
- vastakkainasettelutilanteessa kehittyvä henkinen kasvaminen
- pidemmän aikavälin tavoitteekseen judoka voi asettaa sen, että hän erityisesti randori-harjoittelun kautta kasvaa kohti tavoitettaan vapautua hitaan ja epäolennaisen pohdinnan ja järkeilyn tuomista esteistä (zen).
Voidaan sanoa, että randori-harjoituksessa tavoitetilaksi muodostuu se, että emme ajattele mitään - samoin kuin zazenissä. Sama pätee, ehkä vielä korostuneemmin, shiaihin. Ulkopuolisten, välineellisten seikkojen kautta huomio ohjautuu pois olennaisesta: siksi ei pidä ajatella voittoa tai häviötä, tekniikoita, oikeita tai vääriä liikkeitä. Oikea tekniikka oikealla hetkellä tulee lopulta, kun järjen hitaasti ohjaava vaikutus ei haittaa reaktioita – se tulee kuin sydämestä (kokoro).
Preliminäärinen oppiminen
¯
ì Kata ü
¯
î Randori þ
¯
(
Shiai )
Artikkeli on laadittu Helsingin
kauppakorkeakoulun Japanin kielen opintojen kulttuuriosioon. © Timo Lepistö 2003.